torstai 2. helmikuuta 2012

Lihakset tekevät feministin

Kaikki tietävät, ettei kehonrakennus ole älyttömän miehekästä puuhaa. Jatkuvasti keikistellään peilin edessä ja etsitään yksittäisiä rasvasoluja yhtä neuroottisesti kuin bakteerikammoinen pissaliisa. Jos rasvasolua ei löydetä, ollaan varmoja, että jotain jäi huomaamatta, joten piiskataan kroppaa hiiridietillä vielä kuukausi. Jos taas kummallisen pehmeä kohta havaitaan mikroskoopilla tai ilman, puetaan päälle vieläkin isompi GASP:n huppari ja kieltäydytään menemästä paikalliseen sedulaan samojen pissaliisojen arvioitavaksi kunnes vika on korjattu.

Ensikuulemalta saattaa vaikuttaa, että kuvattu toiminta on häiriintyneiden yksilöiden tai kieroutuneen kulttuurin aikaansaannosta. Paniikkikohtausten ja epäilyttävien hyperdiettien takana on kuitenkin lämmin ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja miesten mahdollisuudesta lähestyä naisten arvomaailmaa.

Ei ole sattumaa, että kehonrakennuskulttuuri sai alkunsa 60-luvulla, jolloin toisen aallon feminismi oli huipussaan. Miestä alettiin ajatella seksuaaliobjektina ja mies halusi samaan aikaan samastua naisten eksistentiaaliseen ahdistukseen historiallisesti passiivisena kohteena, jonka tarkoitus on palvella vain miehisiä tarpeita. Samastumisprosessi voitiin toteuttaa vain muuttumalla todelliseksi naiseksi.

Miehiselle vartalolle keksittiin äärimmäisen tarkat kauneuskriteerit, koska mies ei voinut saavuttaa naismaista persoonarakennetta tulematta täydelliseksi objektiksi ja kadottamatta ainakin osaksi sitä miehistä itsevarmuutta, josta mies oli historiallisesti nauttinut. Miehen piti olla vain kroppansa ja ruumiseen liittyvät funktionsa, kuten nainenkin oli ollut.

Emansipaatioprojekti tuotti tulosta ja nykyään Suomeen syntyy vuodessa tuhansia epävarmoja miesobjekteja, jotka kaikki miettivät kelpaavatko he kenellekään edes petiseuraksi.